Täällä 42-vuotias nainen ilmoittautuu klubiin. Minulla todettiin ihan ensimmäisen kerran nivelrikkoa oikeassa lonkassa jo vuonna 2004, oireilu alkoi talvisen melkein-liukastumisen ja siitä seuranneen äkkinäisen korjausliikkeen jälkeen. Mitään aiempia oireita minulla ei ollut koskaan ollut. Aluksi lonkka vain "romahteli" ihan yllättäen alta miten sattui, fysikaalisen ja ahkeran liikunnan ansiosta(?) sain sen kuitenkin melko hyvälle tolalle pitkäksi aikaa. Tämän jälkeen on ollut selvästi pari huonompaa jaksoa, mutta niistä on aina selvitty.
Viime syksynä lonkka kuitenkin ärtyi taas - ja on ollutkin pahana siitä asti. Röntgenissä todettiin oikealla puolella "kohtalaisen reilut artroosimuutokset", vasemmalla lähinnä alkavaa rappeumaa.
Kuitenkin minua kummastuttaa, että tuo tähän asti parempikin lonkkani, jossa ei löydöksellisesti näkynyt niin pahoja rappeumia kuin oikealla puolella, on vähintään yhtä kivulias kuin oikeakin, välillä jopa pahempi. Kuvittelenko vai voiko tämä pitää paikkansa?
Lisää tietoa on kuitenkin luvassa. Työpaikkalääkärini otti viime viikolla asiani viimein ihan todesta, passitti minut magneettiin ja viikon sairauslomalle itseäni hoitamaan. Tulevana maanantaina saan sitten kuulla, mitä jatkossa tapahtuu. Ymmärsin, että magneettikuvistakin olisi todettavissa, että tauti on edennyt ihan reilusti.
Miten pian teille muille on laitettu tekonivel sairauden toteamisen jälkeen? Onko tämä sinnittelemäni 5-6 vuotta paljon vai vähän? Olin itse ajatellut mennä näillä omilla lonkilla vielä viisikymppiseksi, mutta työpaikkalääkäri taitaa olla sitä mieltä, että nyt alkaisi olla aika ottaa varaosat käyttöön. Tilanteeni on sikälikin huono, ettei laihdutuksestakaan enää liene apuja, kun painoa on vain hippusen päälle 50 kiloa. Liikkunutkin olen "aina" eli lähes koko aikuisikäni.
Toisaalta huojentaa tietää, että en ainakaan kuvittele vaivojani vaan taustalla on ihan todellinen syy. Toisaalta taas hirvittää etukäteen, jos leikkaus epäonnistuukin. Sanokaa, että huolehdin suotta! Järki sanoo toki, että elämänlaatu tulee paranemaan ratkaisevasti leikkauksen jälkeen, mutta tunteet eivät tunnetusti kuuntele järjen ääntä
Ai niin, kiitos tästä palstasta! Hienoa, että kohtalotovereita voi löytää tälläkin tavalla.