Täällä 42-vuotias nainen ilmoittautuu klubiin. Minulla todettiin ihan ensimmäisen kerran nivelrikkoa oikeassa lonkassa jo vuonna 2004, oireilu alkoi talvisen melkein-liukastumisen ja siitä seuranneen äkkinäisen korjausliikkeen jälkeen. Mitään aiempia oireita minulla ei ollut koskaan ollut. Aluksi lonkka vain "romahteli" ihan yllättäen alta miten sattui, fysikaalisen ja ahkeran liikunnan ansiosta(?) sain sen kuitenkin melko hyvälle tolalle pitkäksi aikaa. Tämän jälkeen on ollut selvästi pari huonompaa jaksoa, mutta niistä on aina selvitty.

Viime syksynä lonkka kuitenkin ärtyi taas - ja on ollutkin pahana siitä asti. Röntgenissä todettiin oikealla puolella "kohtalaisen reilut artroosimuutokset", vasemmalla lähinnä alkavaa rappeumaa.

Kuitenkin minua kummastuttaa, että tuo tähän asti parempikin lonkkani, jossa ei löydöksellisesti näkynyt niin pahoja rappeumia kuin oikealla puolella, on vähintään yhtä kivulias kuin oikeakin, välillä jopa pahempi. Kuvittelenko vai voiko tämä pitää paikkansa?

Lisää tietoa on kuitenkin luvassa. Työpaikkalääkärini otti viime viikolla asiani viimein ihan todesta, passitti minut magneettiin ja viikon sairauslomalle itseäni hoitamaan. Tulevana maanantaina saan sitten kuulla, mitä jatkossa tapahtuu. Ymmärsin, että magneettikuvistakin olisi todettavissa, että tauti on edennyt ihan reilusti.

Miten pian teille muille on laitettu tekonivel sairauden toteamisen jälkeen? Onko tämä sinnittelemäni 5-6 vuotta paljon vai vähän? Olin itse ajatellut mennä näillä omilla lonkilla vielä viisikymppiseksi, mutta työpaikkalääkäri taitaa olla sitä mieltä, että nyt alkaisi olla aika ottaa varaosat käyttöön. Tilanteeni on sikälikin huono, ettei laihdutuksestakaan enää liene apuja, kun painoa on vain hippusen päälle 50 kiloa. Liikkunutkin olen "aina" eli lähes koko aikuisikäni.

Toisaalta huojentaa tietää, että en ainakaan kuvittele vaivojani vaan taustalla on ihan todellinen syy. Toisaalta taas hirvittää etukäteen, jos leikkaus epäonnistuukin. Sanokaa, että huolehdin suotta! Järki sanoo toki, että elämänlaatu tulee paranemaan ratkaisevasti leikkauksen jälkeen, mutta tunteet eivät tunnetusti kuuntele järjen ääntä  

Ai niin, kiitos tästä palstasta! Hienoa, että kohtalotovereita voi löytää tälläkin tavalla.

Totta, omat on aina omat...
Lääkäri ei suosittele ja tuskin vaatimuksestakaan lähde leikkaamaan ellei ole tarvetta.
potilaat kokevat kivut ja vaivat monin eri tavoin.
Erilaisin tutkimusmenetelmin voidaan todeta jokseenkin tarkasti vaivan vakavuus.
Mitenkään väheksymättä liikunnan vähenemisen, kipujen vaikutusta ym elämän laatuun -- on hyvä että ensin käytetään kaikki muut mahdolliset keinot.
Olen nuori tekonivelpotillaaksi -- ihan reippaastikin.
Joskus mahdollisesti tulevaisuudessa edessä oleva uusintaleikkaus on hieman pelottava asia.
Leikannut lääkäri on nykyisin yksityisen palveluksessa ja tuskin on enää työelämässä kun nivelten vaihto mahdollisesti on edessä.
Vaikka sitä puhutaan 40v ja ylikin ikäisiä varaosia ....

Minun lonkkani leikattiin syyskuun alussa, ja se ainakin onnistuo ilmeisesti epätavallisenkin hyvin. Kivut ja jumitukset jäivät leikkauspöydälle. Ennen leikkausta yritin jumpata ja uida sen minkä voin, ja leikkauksen jälkeen jumpata ja tehdä kävelyretkiä (siis kyynärsauvojen varassa), retket venyivät pian useampaan kilometriin (ja tulin tutustuneeksi Matinkylän kaikkiin puistoihin). Kepit lensivät "nurkkaan" pian kuin sain luvan. Ja toisessa ketjussa mainostinkin, että reilut kaksi kuukautta leikkauksesta kävelin rinkka selässä sen noin kilometrin matkan apuvälinelainaamoon palauttamaan kaikki härpäkkeet.

Eli jos kaikki menee hyvin, niin pian leikkauksen jälkeen elämä jo vaikuttaa sangen ruusuiselta, ja parissa kuukaudessa on entistä ehompi. Nyt leikkauksesta on viitisen kuukautta. Arpi aristaa hiukan (en yleensä makaa kovin pitkään sillä kyljellä, mutta niin en tehnyt ennenkään, koska saman puolen korvalehdellä on ollut taipumusta puutua), ja jos tulee paljon höyhötystä, niin jalka väsyy nopeammin kuin toinen, mutta ei tunnu siltä että jalkaa enää edes tarvitsisi ottaa erityisesti huomioon. Ja edelleen ollaan menossa parempaan, ei koko ajan kehnompaan kuten ennen leikkausta.

Ja onhan noita tekoniveliä jopa tanssijoilla, jääkiekkopelaajilla, jne...

Jos pinnoite on mahdollinen, niin se on paras vaihtoehto, koska siinä ensinnäkin luuhun kohdistuvan rasituksen suunta säilyy luonnollisena, ja toiseksikin koska kun luun päätä ei katkaista, niin tavallaan säästetään yksi kierros: uusintaleikkaus jos ja kun se tulee eteen vastaa ensimmäistä leikkausta. Mutta isonuppinen proteesi, jossa on metalliset tai keraamiset liukupinnat on myös toiminnaltaan hyvin lähellä tervettä niveltä - ts. siitä ei seuraa rajoituksia. Kovin pomppivat pallopelit yms. ja maratonjuoksu eivät ole suositeltavia kuitenkaan.

(vaikka olipa jossakin brittitutkimuksessa laitettu pinnoitenivel tyypille joka pelasi kössiä - tiedättehän sen hirveän pelin jossa läiskitään palloa luolassa suurella vauhdilla - ammatikseen! Oli krestänyt pari vuotta ennen kuin paluu oli onnistunut, mutta oli palannut ammattiinsa)

Muovia, pieninuppisesta proteesista puhumattakaan, kukaan ei toivottavasti ole nuorelle ihmiselle tunkemassakaan.

Hei Tikkari !

Minullakin on /oli vajaakatteiset lonkkamaljat. Vuosina 2000 ja 2001 ne molemmat korjattiin . Irroitettiin lonkkamaljat  lonkkaluusta ja istutettiin takaisin parempaan asentoon ja ruuvattiin titaaniruuveilla kiinni.
Lonkat olivat vaivanneet jo vuodesta -81 jolloin toinen tyttäristäni syntyi.Jalat olivat välillä niin kipeät etten meinannut päästä kävelemään niillä. Tk-lääkärit eivät löytäneet mitään vikaa ja kuvittelin että vika onkin sitten päässä.
Sinnittelin sitten kipeillä jaloillani tuonne 2000 vuoteen jolloin menin oikealle LÄÄKÄRILLE eli ortopedille . Hän huomasi heti jo vuonna -81 otetuissa kuvissa että maljat ovat vajaakatteiset.
Ortonissa tehtiin sitten nämä osteotomiat perättäisinä vuosina.Sairaslomalla olin 4,5 kk molemmista.
Seitsemän hyvää vuotta meni ja vasen jalka alkoi oireilemaan. Osteotomia oli tehty liian myöhään ja lonkka oli jo kulunut niin paljon että päädyttiin sitten viimein proteesin laittoon.
Huhtikuussa tulee kaksi vuotta täyteen metalli/metalli koko proteesin laitosta ja elämä on ollut aivan toista, kuin kipeillä ja särkevillä jaloilla.
Pystyn tekemään oikeastaan ihan kaikkea mitä normaalijaloillakin, ainoastaan hyppimiset ja rajut liikuntamuodot kuin laskettelu ja maratoonin juoksu kiellettiin  
Hiihtely , pyöräily , uinti, kuntosali yms on ihan mukavaa liikuntaa.
Minun elämänlaatuni parani proteesin laiton jälkeen "ihan satasella"  

Päivi

Osteotomiat oli kyllä aika rankkoja juttuja, mutta olin valmis ihan mihin vaan että säryt loppuu.Proteesin laitto olikin sitten ihan leikintekoa edellisiin verrattua.Lääkäri sanoikin että tämä on ihan läpihuutojuttu osteotomialeikkauksiin verrattuna.

Osteotomian jälkeen jalalla ei saa astua kuin jalan painon verran. "Keppikävelyä" saa harrastaa pari kuukautta kahdella kepillä ja sitten vielä kuukauden yhdellä kepillä.
Proteesin laiton jälkeen sai lähteä kävelemään koko jalan painolla ja se tuntui kyllä tosi iisiltä   kepit ovat kuitenkin apuna ja tukena....
Mutta kannattaa harkita sitä osteotomiaa siihen toiseen jalkaan jos se on vielä mahdollista. Se kuitenkin voi poissulkea proteesin laiton jos se ehditään tehdä ajoissa ettei ole tullut kulumia.
Mutta rohkein mielin vain matkaan , ei kannata turhaa kärsiä leposärkyjä kun on mahdollista saada apua  

Minä menisin osteotomiaan jos se vielä on mahdollista.....Kyllä sain seitsemän kivutonta vuotta. Lääkäri meinas että tuli turhaa tehtyä koko leikkaus, kun jouduin kutenkin tekonivellleikkaukseen . Mutta itse olin kiitollinen kivuttomista vuosista  
Jos sen tekee ennen kulumista, on mahdollista ettei tekoniveltä koskaan tarvitakkaan. Oishan se parempi että pärjäis omilla "luillaan " kun kuitenkaan ne tekonivelet eivät kestä koko loppuelämää....joudutaan sitten taas uusintaleikkauksiin