Hei Sannuli ja kaikki muut!
Olen ihan samaa mieltä: eläimet parantavat. Minulla ei ole "ihan omaa" lemmikkiä, mutta yhteishuoltajuuskissani Arttu on parempi terapeutti kuin yksikään ihmisterapeutti, jonka olen tavannut. Lisäksi Artturi-herra on loistava konsultti ja henkevä keskustelija 
Koira olisi varmaan siinä mielesä hyödyllisempi kuin kissa, että sen kanssa pitää liikkua ja ulkoilla. Mulla kyllä vanhan kansan "kissannahkakäärekin" tekee hyvää. Arttu hoksaa aina, mistä kohtaa minua kolottaa ja nukkuu esim. nykyisin oikeaa lonkkaani vasten.
Jos et muuten usko, että tämä "tosirakkauteni" on hurmaava, niin kurkkaapas kotisivuiltani kuvia: http://www.ahh-aulis.net/Arttualbumi/index.html.
Ja löytyyhän sieltä myös kirjoituksia-osasta kesäkollin eli Artun päiväkirja...

Minä saan kyllä kiittää koiraani, että tänä päivänä pystyn kävelemään melko mukavasti. Nimittäin kun vammautin pahasti polveni niin rakkaus koiraan piti minut liikkeellä. Aluksi kyynäräkepein ja sitten myöhemmin linkaten. Nyt ei enää tarvitse linkata. Uskon nimittäin liikunnan tervehdyttävään voimaan ja nimenomaan nivelnestettä pumppaaviin liikkeisiin. Ilman koiraani olisin aivan varmasti jäänyt sohvanpohjalle potemaan ja jäykistymään. Lisäksi tietty tervehdyttävät lisäravinteet kuten kalaöljy ja artryyli pitkään käytettynä.

Minulla on ollut kissa jo monta vuotta. Nyt tänä talvena kun olen pitkään sairaslomalla, otettiin toinen kissa, ihan vielä pieni pentu. Se on niin villi ja tarvitsee hoivaa ja huomiota sen verran, ettei ainakaan koko ajan ehdi ajatella omia vaivojaan. Puuhaakin minulla on enemmän, kun pennun kanssa on leikittävä, sitten pitää siivota hiekkalaatikkoa ja ruokaakin tarvitsee ostaa puolet enemmän kuin ennen. Kaupassa täytyy käydä useimmin ja siitähän tulee liikettä.

Joskus tuntuu kuin kissa vaistoaisi missä minulla on kipeä paikka, kun osaa välillä niin sopivasti tulla kolottavien polvien päälle makaamaan tai selän taakse lämmittämään. Ja sitä kehräystä on kiva kuunnella.

On suloinen bokseri josta on paljon iloa, mutta surku tulee koiraa kun en ole päässyt ulkoiluttamaan useaan kuukauteen polvieni kanssa. Ennen kävelimme joka päivä ainakin tunnin, viikonloppuisin kaksikin, mutta yhtäkkiä loppui ulkoilutus, joten on koira ollut ihmeissään. Nyt käy ulkoiluttaja kävelyttämässä kolme kertaa viikossa tunnin kerrallaan, mikä tietty ei ole paljon mitään entiseen verratuna. Aika stressaavaa niin itselle kuin koiralle. Mitenkäs te muut; onko nivelet aiheuttaneet ulkoilutusongelmia?

Sillä minäkin itseäni lohdutan, että ainakin olen paikalla koiran kanssa. Kyllähän ne koirat tosiaan sopeutuvat ja tottuvat, mutta toisaalta huomaa selvästi että energiaa pitäisi saada johonkin kulumaan enemmän. Yritän kehittää sille jotain tekemistä, kuten kätkeä leluja tms. jotta sillä olisi jotain puuhaa, kun en itse paljon pysty osallistumaan leikkiin. Lisäksi meillä stoppi ulkoiluun tuli niin yhtäkkiä (alle kuukaudessa) että jotenkin koira ei tunnu vieläkään tajuavan että ei voida lähteä lenkille (tosin vaikealta tuntuu välillä itsestäkin).

Löytyisikö Eira koiraasi ulkoiluttamaan ketään sellaista koiranystävää joka ei itse voi/halua ottaa koiraa mutta haluaa kuitenkin huolehtia silloin tällöin koirasta ilman sen kummempia velvollisuuksia?

Kuten sanoit niin koirakin vanhenee. Meidän on nyt 10 v. ja eron huomaa selvästi; samoin kesäisin kun on lämmintä koira ei jaksa kävellä yhtä paljon kuin talvella. Kiva jos pääsee makailemaan pihalle aurinkoon.

Jos mahdollista, niin ei kannata hirveästi olla huolissaan jostain sellaisesta mistä ei edes tiedä tuleeko se tapahtumaan (ei ole helppoa - tiedän). Yhtä hyvin voi kuitenkin tapahtua paljon positiivisia juttuja, ja lähipiiriisi saattaa ilmestyä uusia koirien ystäviä tms.

Muistan joskus valittaneeni ainaisesta koiran ulkoiluttamisesta säällä kuin säällä. En valita enää, jos vielä joskus ulkoilutuskunnossa olen.

Löysin muuta tietoa netistä etsiessäni tämän ketjun aiheelle ihan tieteellistäkin näyttöä  . Tiede -lehdessä on ollut tällainen artikkeli: Joko teillä on nelijalkainen terapeutti  (Tiede vahvistaa sen, minkä eläinten ystävät
ovat tienneet jo kauan: lemmikki on hyvä lääke.)

Minulla selän takana istuu puhdasrotuinen seropi. Vähän iso tuo on seläntakanaistujaksi, kun meinaa työntää tuolilta alas, mutta lämmin rakastava pörrökasa, joka tykkää hoivata kipeitä kohtia. Jos sitä ei olisi, niin olo olisi aikas yksinäinen neljän seinän sisällä. Ja kummasti myös motivoi liikkeelle kivuista huolimatta, pitäähän hauvelin päästä ulos pissille ja uutisia lukemaan.

Onneksi minulla on myös murkkuikäinen tytär, niin ei aivan huolissaan tarvitse olla tarvelenkeistä, jos itsellä huonompi päivä liikkumisen suhteen.

sannuli kirjoitti 14.01.2005 klo 19:11:09:

Minulla on ollut koiria nuoruudesta asti ja on edelleenkin, eli jo 40 vuotta. Koirat pitää terveenä, henkisesti ja fyysisesti. Nyt kun olen joutunut pitemmäksi ajaksi sairaslomalle, koirat pakottaa liikkumaan säällä kuin säällä.  Sitä mennään lenkille, kävellään hitaasti tai nopeammin kunnon mukaan. Jos koiria ei olisi, laiskottelisin ja makailisin sängyn pohjalla ja masentuisin. Fyysinen kunto on pysynyt vuosikaudet hyvänä tähän asti.  Ei ole ollut mitään sairauksia koko työhistorian aikana. Nyt vain tämän polvien nivelrikko on sitten eka sairaus, jonka takia olen jatkuvasti sairaslomalla. Koirille voi jutella, koirani kuuntelevat silmät suurina ja vastailevat ääntelemällä. Huonokuuloisena olen myös opettanut isomman koiran kuulokoiraksi, ja pienet ovat sitten oppineet isommalta kuulokoiran mallia.   Välillä on naurussa pitelemistä, kun kaksi pientä ja yksi iso kimpassa ilmoittavat vaikkapa kännykän soittoäänestä.  Kun on selkä ja polvet kipeä, ja tavaraa tippuu lattialle, on isommasta koirasta apua. Osaa nostella tavaroita lattialta, jopa nuppineulankin ja pienen paperilapun, pyytämättä tai käskystä.  Kyllä koirat ovat ihania seuralaisia ja päivä kuluu mukavasti niitten kanssa! Ja nautin kotona olemisesta 45 vuoden työelämän jälkeen!

Voi Minnis Otan osaa! Just nyt ei mikään lohduta, eihän. Ikävä on pohjaton ja sydän lyijynraskas. Mutta vaikka et sitä vielä uskokaan, aika auttaa tässäkin asiassa. Ja toivottavasti se, että tiedät monen muun ymmärtävän ja ajattelevan sinua. Parhaiten eläinsurussa osaa lohduttaa uusi eläinkaveri, sitten kun aika on kypsä. Vaikka et koskaan unohda sitä, joka nyt hyvästelit, toisen eläimen kanssa puuhaaminen antaa sinulle muuta ajateltavaa, ja joskus vielä aihetta hymyynkin. Huomaat, että elämä jatkuu.

Minnis, itse en uskalla edes ajatella sitä hetkeä, jonka olet juuri kokenut. Toivon vain, että silloin minulle jostain lisävoimaa annettaisiin. Lemmikki on lahja, joka meille on vain lainaksi annettu ja joka pitää palauttaa luojalleen. Kerran eräs eläinlääkäri sanoi, että eläimen on myös elettävä itseään varten eikä vain ihmistä varten. Jos eläin ei enää siihen kykene, niin silloin se on  totisesti jo leponsa ansainnut. Ikävä ja kaipaus jää meille mutta koirallasi on hyvä olla.

Elämä on luopumista...ja uudelleen rakentamista!
Minnis...
"Suru on se miten me muistamme ilon!
Se, joka ei ole kokenut surua
ei koskaan näe iloa!"

Elämä on jatkuvaa muutosta. Se ottaa meiltä pois myös rakkaita asioita, joista emme millään haluaisi luopua.Sureminen ja itkeminen auttaa päästämään irti siitä, minkä on lopullisesti menettänyt. Se tekee tilaa uusille asioille elämässä.
Surun ainoa hoito on sureminen, se ei tuhoa, vaan rakentaa ja eheyttää.

p.s.Jaettu  suru on  puoli surua
*monta surua ja iloa olen saanut kokea elämässäni, ja kiitollinen olen ollut, että olen voinut ne jakaa.

Minnis, ei sinun tarvitse syyllisyyttä tuntea. Tiedäthän itse, kuinka kivulias nivelrikko voi olla. Ei eläintä voi myöskään tykittää niin täyteen kipulääkkeitä niin kuin me välillä itsellemme teemme. Eivätkä ne ressut osaa edes valittaa. Se kipu on vain mykkä katse silmissä.  Kyllä koirasi olisi mieluimmin juossut terveillä jaloilla. Ja niin nyt varmaan tekeekin siellä koirien autuailla lenkkipoluilla.

Mites eläimet kestää RÄISKEET!?
Niin tuossa jo pohdimme kuinka tämä meidän PAUKKUARKA- syli/lehtokurpanmetsästäjäkoiramme ts. spanieli(coccer) pärjää, kun joutuu jäämään illaksi yksin kotiin!?

*Vinkkinä: Pimmennetään ikkunat saunatilassa(helpoin toteuttaa siellä), musiikki soimaan täysillä, paljon herkkuja + puruluita ja oma peti sinne, ja mahdollisia isäntäväen "hajuja"!
Korvatulpat ja ne suojalasit ovat tietysti raketin sytyttäjille tarpeen!
Myös katsojille!?

Entistäkin PAREMPAA VUOTTA 2007!

Kiitos Elisa1983 ja muille jo aikaisemmista osanotontoivotuksista! Aikaa on tosiaan kulunut nyt kolmisen kuukautta, ja tietenkin olo on pikku hiljaa helpottunut, mutta ei päivää etten ajattelisi edesmennyttä koiraani aamulla, päivällä ja illalla; ja päivittäin juttelen sille ja toivottelen hyvät yöt yms. Ikävä on valtava.

Terveisiä teidän kaikkien eläimille, olkoot sitten koiria, kissoja, kaloja tai mitä vaan, rakkaita perheenjäseniä kuitenkin!

Kiitos Eira ajatuksista!  

Kiitos Riikka osanotosta! Ei päivää etteikö iskisi epätoivo ja pohjaton ikävä.  

Olen useinkin miettynyt tuota uuden koiran ottoa, varsinkin koska sitä minulta niin usein kysytään. Jo aiemminkin olen ajatellut että jos meille joskus muu koira tulee, niin olkoon se perheetön/koditon koira, joita on valitettavasti niin paljon. Nyt on kuitenkin oma terveydentilani vielä semmoinen, että ei olisi järkevää ottaa koiraa, koska en tiedä miten tilanne etenee ja pystynkö varmasti huolehtimaan koirasta. Mutta välillä annan itselleni luvan haaveilla pikkuhauvasta.

Koiran pitäisi siis olla pienikokoinen, koska näillä jaloilla ei taideta koskaan enää liikkua niin paljon kuin ison koiran kanssa pitäisi.

Tsemppiä Riikka leikkaukseen ja aurinkoista kevättä koko hauvaporukalle!

Lohdutushali sinulle, Ellu! Ja muista: ystäväsi ei ole kokonaan poissa. Se on vain siirtynyt
elämään muistoissasi, ja sieltä se ei häviä koskaan. On mukanasi aina, minne menetkin.

Voi Ellu, otan osaa suruusi 

Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi
ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.

-Tuntematon-

Koiraa uskollisempaa ystävää tuskin on luotukaan.

Nyt on minun vuoroni itkeä rakkaan ja uskollisen ystävän, poikani kanssa melkein yhteisen Samojedimme pois menoa. Viimeksi viikko kesäkuun alusta hoidimme sitä ja tapasimme yleensä lähes päivittäin. Pentuna minun sylini oli sen turva ja lohdutus, kun omat olivat töissä. Sitten kun perheeseen tuli lapsia se omi taas minut itselleen aivan kuin ymmärtäen että nyt toisilla on muitakin hoidettavia.
Vaikka sen ymmärtääkin, että näin on parempi, ikävä silti on pitkäaikainen.

Ken sen on kokenut, ymmärtää
Auriel

Otan osaa, Auriel. Suruvuoro näyttää tulevan osaksemme aina silloin kun se pahimmalta tuntuu.
Tiedät, että jokainen saman kokenut ymmärtää. Minäkin tiedän, että kaipaat koiraa koko kehollasi;
sormet kaipaa rapsutettavaa turkkia, käsivarret halattavaa, posket märkiä pusuja. Ja sydän se vasta
kaipaakin, melkein särkyy. Mutta niinkuin laulussa sanotaan: ei suru pahaa tee, viipyy hetken ja menee pois. Kaipaus jää pitemmäksi aikaa, se on yksi elämän perusoppeja. Vähän kerrallaan helpottaa.

Kuittaan aaveen todistuksen kissatohtoreista ja lausun syvimmät osanottoja terapeuttinsa menettäneille!

Vietin itse yhden jännittävää ja pelottavaa sairaalakeikkaa edeltävän yön aaveen kattien huomassa ja ne kyllä ottivat tehtävänsä tosissaan. Piipero nukkui osan yötä vieressäni ja veljekset läheisen hyllyn päällä toinen silmä auki... Oli itkettävän ihanaa huomata, miten ne minua vahtivat. Kiitos siis terapeuttien lainasta...

-aulis-

hei kaikille

voin kokemuksesta sanoa että kyllä lemmikki parantaa, olipa kysymys hengen tai fysiikan sairaudesta
kuusi vuotta sitten koin vaikean vaikean avioeron ja taistelun. rottweilerurokseni oli vajaa 8-vuotias eikä enää suostunut lähtemään edes ulos mieheni mukana koska oli huomannut että äipän lähellä pitää olla ja on tosi äipän koira. seurasi minua kuin hai laivaa
samaan aikaan päätin lasteni houkuttelemina ottamaan toisen rottweileruroksen vanhemman koiran ja itseni seuraksi ja viemään ajatukset muualle.
minulle tuli todellinen äipän vaavi. vanhenpi urokseni "opetti" nuoremmalle ettei remmissä toisten koirien perään kiskota eikä rähjätä.
koirat pitivät minut liikkeessa ja ajatukset olivat kouluttamisessa. ja yhtäkkiä meidän seuraan "ilmestyi" uusi isäntä? koirat ihme kyllä mitään mukisematta hyväksyivät miehen jopa ottivat omakseen. vuosi kului uusissä ympyröissä. vanha koirani täytti 10 ja oli jo melko huonokuntoinen nivelrikkoineen ym. marraskuun alussa piti tehdä se lopullinen päätös.
tämä nuorempi koirani piti minut hengissä ja järissäni surun ja murheen keskellä. se suorastaan imeytyi minuun ja seurasi eikä jättänyt silmistään.
koirani on nyt "tukenut" minua sairauksieni aikana ja kun menen lepäämään sängyn päälle se tulee joko jalkopäähän tai lattialle viereeni vahtimaan kun olen enemmän kipeä kulkee koirani perässäni ja vahtii kuin hai laivaa
nyt nuorukaiseni on kuusi vuotias ja koirani on myös miesystäni paras ystävä ja kova hänen perään. mutta kun äipällä on joku "vaiva" ilmestyy taas seuraamaan kuin hai laivaa.
koira on avoin kiltti uros kaikille, toisille koirille, lapsille, kaikille jopa jäniksille
pari viikkoa sitten tapahtui kumma asia istuin kasvimaalla kitkemässä kun takaani kuului läähätys. luulin että mies oli laskenut koiran ulos. kun katselin ympärilleni ei mitään kuitenkaan näkynyt vain läähätys kuului:o myöhemmin tultiin siihen tulokseen että vanhus oli käynyt ilmoittautumassa minulle koko tapaus ei ollut ahdistava vaan lempeä ja rauhoittava mutta sanoma vielä epäselvä
olen nyt alkanut miettimään uutta rottweileria jotenkin tuntuu että vanhus kävi minulle sanomassa että alkaisin valmistaumaan uuteen suru-uutiseen ja että olisi uuden koiran aika että jaksaisin sen yli
marisija

Osanotto kaikille lemmikkinsä menettäneille!

Minulla myös on noita eläimiä ja ilman niitä varmaan istuisin päivät pitkät tekemättä mitään, työkyvyttömyyseläkkeellä kun olen. Pihassa on kaksi shettistä ja sisällä kaksi kissaa ja viisi kesyrottaa. Viime aikoina on kuitenkin minullakin ponien liikuttaminen pakosta vähentynyt kun olen mennyt huonompaan kuntoon. Toivottavasti nyt saadaan paikat kuntoon että pääsisi enemmän liikkumaan.

Kyllä nuo eläimet tuntuvat ymmärtävän enemmän kuin uskoisi   On ne niin hyvää seuraa varsinkin silloin kun itse on oikein huonossa kunnossa ja vähän kärttyisällä päällä, eikä jaksaisi ihmisten seurassa olla.